Vitutti olla väärässä

Kaikkihan me haluaisimme olla erehtymättömiä ja aina oikeassa. Valitettavasti sellaiseen kykeneviä on harvassa. Itse en tiedä kun kaksi tapausta jotka täyttävät kyseiset kriteerit. Toinen asustelee huhujen mukaan Taivaassa ja toinen Orimattilassa. 

Minä asun Helsingissä. 

Joten me muut olemme valitettavasti erehtyväisiä ja useasti väärässä. Seikka, jota on vaikea myöntää itselle. Ja vielä vaikeampaa toisille. 

Minulta väärässäolemisen myöntäminen käy kuitenkin helposti. Johtuneeko sitten siitä, että elämänkokemusta on iän mukana tullut enemmän ja on oppinut ymmärtämään ihmisen rajallisuuden, vai siitä, että olen ollut niin usein väärässä. Veikkaisin fifty-sixty jälkimmäisen puolesta. 

Muutamia esimerkkejä väärässäoloistani: 

Kolmevuotiaana uskoin, että on oikein harjoitella tupakanpolttoa palavia puutikkuja suussa pitelemällä. Myöhemmin illalla vanhempien päivitellessä talon palamista, tajusin, ettei se tainnutkaan olla niin fiksua. Vanhemmilleni en kuitenkaan tupakkakokeilujani ja osuuttani talon palamiseen silloin paljastanut. Sen verran fiksu sentään tajusin olla.

Kuusivuotiaana luulin, että on ihan turvallista uimataidottomana hypätä järveen pää edellä jos kainaloiden alla on uimarengas. Kun luiskahdin uimarengaan läpi veteen ja meinasin hukkua, tajusin että ehkä sinne veteen kannattaakin hypätä uimarenkaan kanssa jalat edellä, niin pysyy uimarengaskin kainaloiden alla. 

12-vuotiaaksi asti luulin, että on viisaampaa hypätä lähimetsiin itsetehdyistä hyppyrimäistä sauvojen kanssa kun ilman. Perusteeni tälle käytännölle oli käytännöllinen; sauvojen kanssa tasapaino ilmalennossa pysyi paremmin ja niiden avulla oli helpompi kavuta takaisin mäen päälle uuteen hyppyyn. Suhtautumiseni sauva-asiaan muuttui lentäessäni kerran pää edellä alastulossa suoraan alastulorinteeseen tokkäämääni sauvaan. Silloin oli hengenlähtö puolesta sentistä kiinni. Minun onneksi sauvanpää jysähti silmäkuopan yläluuhun eikä uponnut silmästä sisään. Selvisin kymmenen minuuttia kestävällä silmän ympäripyörimisellä ja mustalla silmällä. 

16-vuotiaana luulin, että kun kerran pääsee kokeilemaan kaverin uutta 350-kuutiosta Hondaa, silloin pitää tietenkin testata paljonko se kulkee, vaikkei siihen mennessä olisi koskaan ajanut polkupyörää nopeammalla vehkeellä Syöksyessäni moottoripyörällä 140 kilometrin vauhdissa tieltä ulos, kerkisin ajatella, ettei se ehkä ollutkaan niin hyvä idea. 

Selvitessäni itse melko pienin vammoin moottoripyöröonnettomuudesta luulin kaksi päivää, että Jumala on sittenkin olemassa ja että enkelit suojelivat minua. Kahden päivän pohdinnan jälkeen tajusin olleeni väärässä, sillä jos Jumala olisi olemassa, se ei olisi alun alkujaankaan antanut minun syöksyä tieltä ulos. 

Juhliessani lukion päättymistä kevätjuhlien jälkeen tuore ylioppilaslakki päässä ja Four Roses -viskipullo kädessä, ajattelin ettei tämän paremmin voi ihmiselämässä enää mennä. Oksennellessani seuraavana päivänä krapulassa vailla mitään ammattia, tajusin, miten väärässä olin edellisenä päivänä ollut ja kuinka yliarvostettua ylioppilaaksitulo Suomessa on. 

Mentyäni armeijaan luulin että kantaupseereilla olisi sen verran huumorintajua, että heille voi heittää kevennyksenä kahdenkeskisessä haastattelutapaamisessa kauniina kesäisenä lauantaipäivänä, että mieluumminhan sitä tällaisena päivänä olisi siviilissä kun armeijassa. Kapteeni Mäkipellolle ei tällaista kevyttä huumoria kuitenkaan voinut heittää ja tästä virhearvioinnista sain kärsiä henkilökohtaisen simputuksen muodossa koko sen loppuajan mitä armeijassa tiemme kohtasivat. Hauskana yksityiskohtana voin kertoa, että sen minkä Kapteeni Mäkipelto huumorintajussaan hävisi, sen hän kyllä sitten äänensä volyymissa voitti. 

Seurusteltuani aikani erilaisten tyttöystävien kanssa päätin sen fiksuimman ja kauneimman kanssa mennä naimisiin. Ajattelin että mikä ettei, voisihan tuota kokeillakin, kyllähän mies ja nainen - vaikkakin ovat luonteeltaan erilaisia - voivat elää loppuelämänsä onnellisena saman katon alla. 

Voi veljet, en ole koskaan ollut niin väärässä kun tässä asiassa.