Puunjalostusteollisuus on Suomen selkäranka

Oppikirjoista sai nuorempana aina lukea, että ”Puunjalostusteollisuus on Suomen selkäranka”. No, minun kokemukseni puunjalostusteollisuudesta kävi kyllä enemmän päänän kun selkään.

Siirtyminen tässä puunkäsittelyketjussa meni minulta oikeassa järjestyksessä. Olin ollut kevätalvella-79 kolme kuukautta kaatamassa puita metsästä, ja saman kevään toukokuussa pääsin sahalle kesätöihin. Eli raaka-aineen hankinnasta sen jatkokäsittelyyn.

Itseasiassa se kesätyö Vierumäen Teollisuuden -sahalla venyi Suomen postilaitoksen takia yli vuoden mittaiseksi.

Selitän. Aikomukseni oli olla kesä-79 töissä ja päästä opiskelemaan syksyllä Helsingin Yliopistoon. Sitä varten lähetin keväällä ajoissa hakemuspaperit yliopiston pääsykokeeseen. Mennessäni sitten pääsykokeisiin kesäkuussa-79, en saanutkaan osallistua niihin, koska hakemuspaperini eivät olleet saapuneet ajoissa. Posti oli sössinyt ja niiltä oli kestänyt kolme viikkoa kuljettaa paperini Heinolasta Helsinkiin. Tämän takia tuli ylimääräinen vuosi sahalla ja tästä viisastuneena kävin toukokuussa-80 itse Helsingissä viemässä hakupaperit yliopistolle pääsykoetta varten. Kävin kesäkuussa-80  pääsykokeessa ja läpimenneiden nimet tulivat yliopiston taululle heinäkuun alussa. Kaverini, joka jo oli Helsingissä opiskelemassa, kävi katsomassa puolestani, olinko läpimenneiden joukossa. Koska nimeäni ei listalla ollut, ajattelin että en päässyt ja aloin valmistaumaan olemaan vielä yhden vuoden lisää sahalla, vaikka aloinkin jo vakavasti miettimään, onko se kovin viisasta ja turvallista. Onneksi elokuun lopulla sain postia Helsingin Yliopistolta, jossa he toivottivat minut tervetulleeksi opiskelemaan heille, samalla kun selittivät, että olivat vahingossa hukanneet minun pääsykoevastaukseni ja löytäneet sen myöhemmin ja arvostelleet. Olin läpäissyt pääsykokeen reippaasti.

Ne oli tuolloin kovia poikia tuolla Helsingin päässä hukkaamaan minun papereitani.

Ja sitten sinne sirkkelin ääreen. Minua kierrätettiin siellä isolla sahalla monessa eri työpisteessä sen vuoden aikana. Aluksi olin kesän-79 sahurin apulaisena syöttämässä isoja pöllejä vannesahan läpi. Pölleistä ajettiin eri paksuisia lautoja. Urani kohokohta puunjalostuspuolella oli kun vanha sahuri meni kuukauden kesälomalleen, niin työjohtaja antoi minun olla sen ajan sahurina. Ja ihan vaan ylioppilaspohjalta. Syksyllä minut siirrettiin isoon halliin lujuuslajittelukoneen hoitajaksi. Se oli helpoin työni siellä sahalla. Painelin nappeja ja katselin kun kone syötti automaattisesti kakkosnelosta kitansa läpi.

Vuodenvaihteessa jouduin ulkotöihin kentälle, jossa tammi-ja helmikuun pyörittelin tukkeja hihnalle, josta ne kulkeutuivat sisälle saharakennukseen. Tammikuussa-80 oli vielä kovat pakkaset ja aukealla kentällä tuuli usein pahasti. Kahdeksan tuntia kumisaappaissa, joissa oli sanomalehteä lämmikkeenä, tuntui väliltä pitkältä. Kaverina minulla oli hiljainen, ahkera sodankäynyt mies. Siltä ajankulukseni kyselin asioita, se oli ollut sodassa panssarivaunumiehenä. Kertoi että kun tankkiin osui venäläisten ammus, oli yleensä 25 sekuntia kolmella miehellä aikaa lattialuukusta mennä ulos. Niin kauan kesti ammuksen porautuminen panssarista läpi. Muutaman kerran olivat joutuneet tämän tekemään. Onneksi tankki ei sattunut olemaan silloin missään pehmeässä maastossa, sillä maavara oli aika pieni. Ei se niitä sotajuttuja kehua retostellut, kaikki tieto piti siltä nyhtää. Hieno ja vaatimaton mies.

Maaliskuussa-80 pääsin sisälle lämpimään halliin isoja liimapalkkeja tekemään. Pakkasesta siirryttiinkin sitten aika hikisiin hommiin. Isot liimapalkit liimattiin nimensä mukaisesti lankuista kiinni halutun leveiksi kappaleiksi. Vierumäen Teollisuus teki silloin Suomen suurimpi liimapalkkeja isojen hallien kattopalkeiksi. Kun tällainen leveä liimapalkki oli halutun levyinen, se kiristettiin leveyssuunnassa metallipuristimilla vuorokaudeksi kiinni. Kun metallipuristimet oli kiristetty ilmapainepultinvääntäjillä kiinni, iso liimapalkki ympäröitiin pressuilla jonka alle johdettiin heikosti lämmitetyn saunan lämpötila jotta liima ottaisi nopemmin kiinni. Tässä vaiheessa jonkun piti myös mennä  30-50 metriä pitkän liimapalkin päälle raskaan lekan kanssa ja alkaa moukaroimaan liimasaumojen kohdalta palkkia tiiviimmäksi.

Yleensä se moukaroijan ikävä homma osui minulle.

No, tämä raskaalla lekalla heiluminen kävi kyllä selkään, mutta sen jälkeen nuo sahahommat alkoivatkin käydä päähän.

Kesällä-80 minut siirrettiin takaisin sahurin apulaiseksi. Meitä oli siellä avohallissa viisi työntekijää ottamassa vastaan ja siirtelemässä niitä lautoja pinoihin, mitä sahuri sahasi. Siellä tehtiin kahta pinoa yhtä aikaa ja laudat piti pinota nippuun siten, että tasainen kanttipuoli laudasta jäi ulkoreunaan. Siksi niitä pitkiä lautoja piti välillä kääntää 360 astetta ympäri. Yhtenä heinäkuun aamuna viereisen pinon tekijä käänsi rivakasti pitkää kuuden metrin lautaa kanttisyrjä, eli se kapea 2,5 cm syrjä edellä, katsomatta onko vierellä ketään.

Minä satuin juuri olemaan 180 asteen kohdalla 5.80 metrin päässä.

Fysiikkaa lukeneet ymmärtävät, mikä vauhti on kuuden metrin päässä olevassa laudanpäässä kun sitä käännetään akselinsa, eli ihmisen ympäri. Se kanttisyrjä osui suoraan minun nenäni kohdalle ja tipahdin polvilleni, mutta taju ei mennyt. En ole koskaan saanut niin kovaa iskua eläessäni itseeni. Pystyin heti osumahetkellä tekemään korvakuulolla perusdiagnoosin, sillä kuulin kovan rusahduksen. Onni tässä iskussa oli se, että se ei tullut paria senttiä alemmas, silloin olisi mennyt kyllä kaikki hampaat kurkkuun. Ja jos olisi vielä alemmaksi, niin olisi voinut henkikin lähteä jos kurkunpään olisi murskannut.

Nenästä alkoi tulla kovasti verta, hain rätin ja tyrehdytin sitä. Tämä vahingon aiheuttaja ei älynnyt edes pyytää kunnolla anteeksi, jatkoi vain töitään. Minä kävelin konttorille ja ilmoitin että lähden sairaalaan kuvauttamaan nenäni. Hyppäsin linja-autoon ja ajoin Heinolan sairaalaan. Kuvienoton jälkeen  kaupungin kokenein ja virkaiältään vanhin lääkäri Fafin katseli tuolissaan valoa vasten rontgenkuviani ja onnitteli minua, sillä hän ei ole koko urallaan nähnyt näin hienosti murtunutta nenää. Se oli kuulemma mennyt kokonaan säröille kuten grogilasi, mutta pysynyt kasassa. Röntgenkuvia hän ei kuitenkaan minulle näyttänyt, mutta kirjoitti kaksi viikkoa sairaslomaa.

Sen tuo säröillemeno aiheutti, että myöhemmin se nenä on murtunut aika helposti uudelleen. Ihmeen suora se edelleen on, vaikka se on tuon grogisärkymisen jälkeen murtunut tähän mennessä vielä kolme kertaa lisää.

Mutta huomatkaa, vain kerran nyrkistä, ja sekin ulkomailla.

Palasin sitten kahden viikon sairasloman jälkeen takaisin sahalle, ja jo samana päivänä minua vietiin taas Heinolan sairaalaan. Ja jälleen ilman omaa syytä. Onneksi nyt ei tarvinnut itse maksaa linja-autoa, vaan pääsi ambulanssin kyydillä. Olimme iltapäivällä laittamassa yhden toisen työntekijän kanssa pieniä kiskoilla kulkevia alustoja ulkokentällä kohdalleen, trukkikuskin tullessa laskemaan alustoille puunippua. Hän oli laittanut nipun päälle myös yhden ison, noin pari tuhatta kiloa painavan liimapalkin, mutta jättänyt sen kiinnittämättä puunippuun. Niin ei saisi tehdä, ja kun kaveri ajoi vielä vauhdilla alustojen lähelle, lähti tämä liimapalkki liukumaan sieltä korkealta trukin puupinon päältä alas. Me emme tätä kunnolla kerinneet havaita, koska meidän piti olla asettamassa niitä ratavaunuja kohdalleen. Sen verran kerkisin syrjäsilmällä siinä kumarassa havaita, että joku tulee kohti. Se pitkä liimapalkki osui sitä toista selkään ja minua poskipäähän. Tipuin asfaltille, mutta en taaskaan menettänyt tajuntaani. Päähän kyllä sattui kovasti, mutta ei niin kun nenäiskussa. Paikalle tuli ambulanssi ja meidät vietiin sillä Heinolaan. Muistan kun jokaisen töyssyn kohdalla se toinen työntekijä valitti. Siltä löydettiin sitten joku selkämurtuma. Minunkin päähäni sattui aika kovaa ja pelkäsin mitä nyt on mennyt rikki mutta en kehdannut ääneen valittaa ambulanssimiehille.

Minä kun olin meistä kahdesta loukkaantuneesta se miespuolinen henkilö.

Sitten oltiin taas Fafinin luona, se katseli röntgenkuvia ja sanoi, että ei hän ainakaan mitään murtumia minun poskipäässäni näe, jollei sitten ole hiusmurtumia. Minun hän ei antanut katsoa taaskaan röntgenkuvia. Kirjoitti kuitenkin jälleen kaksi viikkoa sairaslomaa. Edellinen olikin juuri päivää aiemmin loppunut. Muistan, että viikkoon ei kunnolla pystynyt syömään mitään kun leukaluut oli niin hellät.

Arvannette että palasin kahden viikon päästä aika varovaisena takaisin sahalle. Aloin oikeasti miettimään, että ei kahta kolmannetta ja siellähän voi lähteä vielä henkikin. Työnjohtajakin kävi isällisesti sanomassa minulle paluupäivänä, että kuule Seppo, yritä olla jatkossa vähän varovaisempi.

En tiennyt, olisiko itkenyt vai nauranut.

No onneksi sain parin viikon päästä tietää, että pääsenkin opiskelemaan ja mielestäni se vaihtoehto ei tullut yhtään liian aikaisin, sillä harkitsin jo todella vakavasti itseni  irtisanomista kyseisestä työpaikasta. Jotkut työpaikat ei vaan kolahda toisille.

Näin on näreet.

Ps. Blogiartikkelia ei tarvitse kommentoida, kunhan tässä kirjailen ylös nuoruuden juttuja, jos sattuu vaikka dementia iskemään varoittamatta