Suomi elää metsistä

Muistatteko vielä sen sloganin, että "Suomi elää metsistä" ? Ja oppikirjojen kestolauseen, että  "Puunjalostusteollisuus on Suomen selkäranka" ?

No, minut se metsä meinasi aikoinaan tappaa, eikä puunjalostusteollisuudenkaankaan palveluksessa paljon paremmin mennyt.

Mutta ennen kuin mennään metsään, on kerrottava eräs hauska juttu kirveen käsittelystä. Olen meinaan niitä harvoja ihmisiä, joka on onnistunut lyömään itseään kirveellä selkään.

Ja vielä teräpuoli edellä.

Tämä tapahtui 17-kesäisenä. Minun urakkani oli aina toukokuun paikkeilla halkoa 10 mottia oksaisia metrin koivuhalkoja kesäksi kuivumaan, sen verran niitä talvisin kotona kului. Ja oksaisia ne oli siksi, että ne sai halvemmalla. Yleensä joutui käyttämään vielä kiilaa halkoessa.

Pari päivää siinä halkoessa aina meni. Kun olin sinä keväänä ensimmäisen päivän halkonut, isoveljeni, joka osasi hyvin laistaa nämä hommat, lupasi huolehtia kirveen yöksi vesisaaviin turpoamaan. Minulla oli kiire lähteä muistaakseni kaverin kanssa jalkapalloa pelaamaan. Kirves oli puuvartinen, ja sellainen löystyy lyödessä, joten kirves piti laittaa saaviin yöksi, jotta sen puuvarsi turpoaisi taas tiukaksi terän kanssa.

Seuraavana aamuna löysin kirveen puupinon viereltä ja vetäisin riuskalla otteella kirveen pään yläpuolelle ja humautin voimalla pölliin. Jo lyödessä tajusin, että kaikki ei ole oikein kun alaspäin lyödessä kirves tuntui yhtäkkiä kovin kevyeltä. Kun kerkisin alkaa reagoimaan ja oikaisemaan kyyryssä ollutta paljasta selkääni, iskeytyi kirveenterä ilmassa pyörittyään tietenkin teräpuoli edellä selkääni. Onneksi osui sentään sentin sivuun selkärangasta.

Isovelikin tuli paikalle sopivasti. Sanoin, että et ollut sitten laittanut kirvestä saaviin yöksi. Isoveli myönsi unohtaneensa. Menimme taksilla kaupunkiin sairaalaan, jossa lääkäri tikkasi haavan kiinni. Se ei meinannut millään uskoa, että olin itse kirveellä selkääni lyönyt, vaan meinasi soittaa poliisille, mutta kun isoveljenikin todisti, että kyllä se sen ihan itse onnistui tekemään, niin antoi olla soittamatta. Ajatteli varmaan, että selitys oli niin hölmö, että pakko sen oli olla totta.

Että tämmöinen kirveen käsittelijä sitä tuli nuorena oltua. Ja vielä kirvesmiehen poika.

Sitten sinne metsään. Armeijan jälkeen, tammikuussa-79, ei ollut mitään työpaikkaa tiedossa ja kun sopivasti kylällä kiersi metsäyhtiön mies kyselemässä metsurihommiin miehiä, niin samanikäinen naapurinpoika houkutteli minutkin mukaan. Kumpikaan ei oltu koskaan tehty metsurin hommia mutta ajateltiin, että kyllä työ aina joutenolon voittaa.

Isä ei tykännyt ajatuksesta yhtään ja sanoi että moottorisahaa hän ei minulle metsään anna. Meillä oli moottorisaha, mutta minun hän ei sitä koskaan ollut antanut käyttää, kaarisaha ja kirves oli minun käytössä vain kotona. Näin jälkeenpäin ymmärrän kyllä isäni haluttomuuden antaa sitä moottorisahaa. Jos pojalla ei pysy kirveskään kädessä ilman vammoja, niin mitä se sitten saisikaan aikaa moottorisahalla.

Vanhemmat yleensä ovat huolissaan lastensa turvallisuudesta.

Metsäsavotta-aamuna isä sitten pitkin hampain antoi minulle moottorisahan, koska itsepäisenä olin muuten lähdössä pelkän kaarisahan ja kirveen kanssa. Metsäpalstalle oli matkaa viitisen kilometriä, joka kuljettiin naapurin pojan  kanssa mopoilla.  Palstalla oli vastassa odottamassa metsäyhtiön mies, katsoi hieman kummeksuen varusteitamme ja kysyi, että oletteko koskaan metsurin töitä tehneet. Valehtelimme, että tuttua hommaa. Pomo näytti kaatolinjan ja lähti sitten matkoihinsa. Meidän piti raivata tielinjaa, ja kaikki kohdalle tulleet puut piti kaataa, karsia, katkoa kolmemetrisiksi ja pinota pöllikasoiksi. Ne haettaisiin sitten myöhemmin keväällä.

Se ensimmäinen päivä oli mielenkiintoinen kokemus, kun ei ollut koskaan ennen metsurin hommia tehnyt. Mutta tekemällä oppii. Ja ehjänä tultiin sahan kanssa illalla kotiin. Taisi isä olla enemmän helpottunut asiasta kun minä. Pikkuhiljaa sitä alkoi oppimaan sen kaatokolonkin tekemään oikein, että sai puun kaatumaan haluamaansa suuntaan. Pari kuukautta sitä tielinjaa kaadettiin, kuutena päivänä viikossa, vaikka lauantaisin ei olisi tarvinnutkaan töihin mennä. Mutta kun ei oltu ammattimiehiä niin jouduttiin työskentelemään hitaammin ja tienestit meinasi jäädä pieniksi. Yksi lisäpäivä viikossa oli ihan sitä vasten välttämättömyys.

Alussa tielinjalla tuli vastaan isoa kuusta,  sitten lopussa tuli isoa koivua.

Ja tuli myös kova viikon kestävä talvituuli.

Helmi-maaliskuun vaihteessa kovat talvituulet ovat aika yleisiä, kylmän ilmamassan väistyessä nopeasti saapuvan matalapaineen alta pois. Koivut ovat tuulella vielä ikävämpiä kaataa kun kuuset, koska isoissa koivuissa oksat ovat korkealla. Ja jos koivut ovat tiuhassa, ne helposti jäävät oksistaan kiinni toisiin koivunoksiin. Niin kävi juuri minulle.

Kun tuuli oli vääntänyt ensimmäisen koivun hieman kaatokolosta vinoon, se jäi nojaamaan yläoksistaan  lähimpään toisen koivun yläoksiin. Minä yritin saada sen jälkeen kaadettua viereistä koivua, ja tehdä näin tilaa enemmän, päästäkseni kaatamaan sitä koivua, johon ensimmäinen kaatamani koivu nojasi. Kuulostaa ehkä hieman sekavalta, mutta uskokaa, sekava oli tilannekin silloin metsässä.

Lopulta minulla oli tilanne, jossa yhtä koivua vasten nojasi kolme kaadettua koivua kolmesta eri suunnasta. Ei naurattanut yhtään. Mutta kun itse olin homman sählännytkin, niin itse se piti selvittääkin.

Vaikka kyllä siinä tuulellakin oli jotain osuutta tilanteen syntyyn.

Tarkennettakoon tässä, että ennen tuota jättipottitilannetta minulle oli jo useamman kerran tullut sellainen tilanne, jossa piti kaataa koivu, johon nojasi toinen oksistaan kiinni jäänyt, jo katkaistu koivu. Sellainen tilanne oli vaarallinen, sillä nojaava koivu voi koska tahansa irrota oksista ja rymähtää nojaamansa koivun vartta pitkin alas sahaajan päälle. Tai sitten voi käydä niin, että koivu, jota sahataan, voi sahatessaan haljeta nojaavan koivun painosta ja lyödä tyvestä sahaajaa päin kun jännitetty jousi. Henki se siinäkin lähtee.

Nyt sitten oli tilanne, jossa piti yrittää silmäillä  k o l m e a  erisuunnasta nojaavaa irtisahattua koivua, tietäen, että vaikka sahattava puu ei sattuisikaan halkemaan paineesta, niin minne suuntaan pitäisi siinä metrin syvyisessä lumessa yrittää juosta karkuun niitä  n e l j ä ä  koivua. Ja ennättäisikö siinä alta pois. Sekä miten sitä pystyy katsomaan yhtäaikaa ylös, milloin nojaavat koivut lähtee tulemaan päälle, ja alas sahauskohtaan, koska tyvi halkeaa ja iskee päin.

Ei voinnut sanoa silloin, että pieniä on ihmisparan murheet.

Sopivasti tilannetta saapui seuraamaan vielä pari ammattimetsuria. He olivat lähteneet tielinjan toisesta päästä ja saapuivat juuri näköetäisyydelle kun minulla oli tämä kaikkien puukaatojen äiti edessä. Nämä vanhemmat metsurit jäivät kauemmaksi katsomaan mielenkiinnosta, miten poika selvittää tilanteen.  Näillä metsureilla oli oikein oranssit ammattihaalarit ja kypärät silmikkosuojineen. Meillä oli naapurin pojan kanssa vain talvipusakat ja villamyssyt.

Mutta mikä varusteissa hävittiin, se tyhmänrohkeudessa voitettiin.

Kukaan järkevä ei olisi mennyt sitä loukkua laukaisemaan, vaan olisi jättänyt sen tuulen ja ajan tehtäväksi, tai sitten vaan sinne pystyyn. Ei ihmishenkeä kannattaisi muutaman koivun takia vaarantaa.

Mutta kun sitä oli silloin nuori ja tyhmä, eikä ylpeyskään antanut periksi, kun ammattimetsureitakin piti vielä tulla paikalle yleisöksi katsomaan tilanteen selvittämistä. Apuaan ne eivät halunneeet tarjota, koska jäivät kauemmaksi katselemaan.

Nyt täytyy tunnustaa, että minua ei ole koskaan pelottanut niin paljon, kun silloin siellä metsässä, kun kyyristyin moottorisahan kanssa ja aloitin sahauksen.

Koska kirjoitan tässä edelleen, voitte päätellä miten siinä kaadossa kävi. Puolessa välissä sahausta alkoi sahattavasta koivusta kuulua rutinaa, vilkaisin nopeasti ylöspäin, mihinkä suuntaan kannattaa alkaa juoksemaan ja juoksin. Samalla sahattava koivu alkoi halkemaan tyvestä, mutta kerkisin juuri alta pois kaikkien neljän koivun rysähtäessä sikin sokin alas.

Jäi siinä ammattimetsureillekin ihastelemista. Ainakin asenteesta. Ja siitä, kuinka vikkeläjalkaisia nuoret miehet osaa metrin lumihangessa olla.

Ps. Husqvarna saa käyttää vapaasti tätä tapausta mainostarkoituksiiinsa. Hieno saha.

Pps. Blogiartikkelia ei tarvitse kommentoida, kunhan tässä kirjailen ylös nuoruuden juttuja, jos sattuu vaikka dementia iskemään varoittamatta.

"Puunjalostusteollisuus on Suomen selkäranka" -slogan pääsee muisteluun seuraavaksi.