Moottoripyörä on moottoripyörä

Maailman terveysjärjestö WHO:n tutkimuksen mukaan liikenneonnettomuudet ovat yleisin syy nuorten ja nuorten aikuisten kuolemiin koko maailmassa. Suomi ei ole tässä poikkeus. Suomessa kuolee vuosittain noin 300 ihmistä maantiellä. Hälyttävintä tässä on se, että nuorten kuljettajien osuus tieliikennekuolemista on jatkuvassa kasvussa. Tilastokeskuksen mukaan myös moottoripyöräilijöiden liikennekuolemat ovat yli kaksinkertaistuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Nuorten miesten liikennekaahailujen seurauksista olemme saaneet lukea medioissa viime vuosina karuina otsikoina. Otsikoitten syntymiseen on vaikuttanut useimmiten seuraavat lähtöasetelmat. Perjantai-ilta, nuori taajama-alueella asuva naimaton mies, taskussa tuore ajokortti ja alla tehokas käytetty auto, kyydissä juovuksissa olevat kaverit ja takapenkiltä joku huikkaa kuskille, että mun mummonikin ajaisi kovempaa.

Vaikka tasan tarkkaan ei ajaisi.

Loput luetaankin sitten iltapäivälehdistä.

Jonkinlaista liikennevalistusta pitäisi nuorille miehille Suomessa antaa. Ohessa oma panokseni tuohon valistustyöhön. Toivottavasti Uuden Suomen blogeja lukee myös nuorempi polvi.

Minä luulisin tietäväni mikä meidän nuoriin miehiimme on mennyt.

Oikeasti minun olisi pitänyt kuolla jo heinäkuisena lauantai-iltapävänä 1974, vajaa 16-vuotiaana. Ja juuri tuon nuoren miehen näyttämisen halun takia. Mutta sain toisen mahdollisuuden elämältä. Kaikki eivät sitä saa. Toivottavasti tarinani saa jonkun miettimään, kannattaako siellä liikenteessä sitä kaasujalkaa painaa.

Muistan edelleenkin tuon helteisen lauantaipäivän hyvin. Vanhempamme olivat poissa kotoa viikonlopun. Asuimme  maaseudulla, Lusin varalaskupaikan vieressä. Lämmitin iltapäivällä saunaa ja olin juonut muutaman oluen siinä kiukaan lämmityksen ohella.

Karjalaa.

Isoveljeni kaveri tuli käymään juuri hankitulla, uudella Honda 350-moottoripyörällään. Myös isoveljelläni oli moottoripyörä, vanha NSU, jolle se oli tehnyt chopperikeulan. Easy Rider-elokuvasta ei ollut vielä kovin kauaa. Minä olin parina kesänä jo  pyytänyt, että se antaisi minun kokeilla sillä ajamista, edes pihassa, mutta ei se antanut. Kun isoveljen kaveri tuli nyt uudella moottoripyörällä pihaamme, menin kysymään innoissani, saanko kokeilla sitä.

Se antoi.

Minä en ollut koskaan aiemmin ajanut moottoripyörällä, ja mopoakin kokeillut vain muutaman kerran, mutta sekös menoa häiritsi. Sinä päivänä oli kova helle, lämpöä melkein 30 astetta, ja minulla oli ainoastaan farkut jalassa istuessani moottoripyörän selkään. Onneksi otin kaverin moottoripyöräkypärän päähän. Isoveljeni ja moottoripyörän omistaja jäivät katsomaan pihallemme perääni, kun suuntasin pyörän keulan pihalta maantielle.

Kotikyläni on vanhan viitostien varrella, uusi lentokoneiden varalaskupaikka oli jättänyt vanhan asfalttitien  vaille säännöllistä liikennettä. Ajoin vanhaa tietä lentokentän toiseen päähän, pitäen vauhtini 80:ssä. Lentokentän runsaan kahden kilometrin suoran ajoin sitten urku auki, moottoripyörän mittarin noustessa 140 km:iin. Oli hieno tunne, kun lämmin ilmavirta osui ylävartaloon. Lentokentän päässä hiljensin ja käännyin takaisin vanhalle viitostielle ja kotiinpäin. Edessä oli kilometrin suora ennen pitkää kaartuvaa mutkaa. Nostin suoralla vauhdin taas 140 km, sitten hiljensin sen 80 km ennen mutkaa.

Mutta sitten iski näyttämisen halu. Tiesin että mutkan keskellä metsä loppuu ja tulee peltomaisema, josta näkee suoraan kotitalooni. Ajattelin näyttää isoveljelleni ja pyörän omistajalle, kuinka täältä tullaan. Nostin jo hiljentämäni vauhdin takaisin 140 km.

Tullessani siihen kohtaan mutkaa, josta metsä loppuu ja pelto näkyy, vilkaisin nopeasti vasemmalle, näkevätkö isoveljeni ja pyörän omistaja minut. Se oli ensimmäinen virhe.  Pyörä kerkisi mennä sillä vauhdilla ja siinä ajassa pitkän matkan eteenpäin.

Koska en ollut aiemmin ajanut moottoripyörällä, en tajunnut, että kovassa vauhdissa kurviin tullessa pitää myös pyörää kallistaa rajusti. Se oli se toinen virhe.

Kun nämä asiat laitetaan yhteen, oli yhtäkkiä edessäni tilanne, jossa olinkin ajautunut tienpenkareelle ja tajusin etten kerkiä oikaisemaan vaan että nyt mennään tieltä ulos ja lujaa.

Olin hetken aikaa 140 km vauhdilla lentävä ihmisohjus. Sanovat että kuolemanvaaran hetkellä silmien edessä vilisee oma elämä rainana läpi. Minun silmissä vilisi vain vihreää. Ja pikakelauksella.

Heräsin hetken perästä selältäni syvän ojan pohjalta. Olin lentänyt tieltä suistumisen alussa pyörän selästä pois, kääntynyt ilmeisesti ilmassa selälleni ja lentänyt noin 40 metriä ennen kuin vauhtini pysähtyi. Minut pelasti mielettömän hyvä onni. Olin syöksynyt pyörälläni tiessä olevan pienen siltarummun kaiteen ja ison kuusen välistä syvään ojaan, jossa kasvoi pitkää heinää ja koiranputkia. Ne olivat pehmentäneet ja hidastaneet matalaa lentorataani ja huomasin tehneeni ojakasvillisuuteen 30 metrin pitkän lakoontuneen vanan. Ojan pohjalla oli myös kiviä mutta olin kuin ihmeen kaupalla ollut osumatta niihin.

Moottoripyörä oli lentänyt ojan yli pellolle, mennen piikkilanka-aidan läpi ja kelaten sitä sykkyrälle pyöränsä väliin. Se uusi pyörä oli ihan paskana. Etuosa oli painunut sisään ja bensatankissa oli iso reikä. Vaikka olin yläosaton, ihossani ei ollut yhtään avohaavaa. Pohjetta koski, joten joudun nilkuttamaan kotiin. Isoveljeni ja moottoripyörän omistaja istuivat kotimme rappusilla. Nähdessään minun tulevan kävellen paikalle, pyörän omistaja kysyi missä Honda on. Minä sanoin että paskana tuolla pellolla. Kaveri ei meinannut uskoa.

Uskoi kun kävi katsomassa.

Minä siitä sitten kaverin autolla sairaalaan, josta todettiin kolmasosan pohjelihaksesta katkenneen. Poislähtiessä sain mukaan kävelykepit ja ohjeen käyttää niitä neljä viikkoa. Minä palautin ne jo päivän päästä, ennen kuin vanhempani tulivat viikonloppureissusta.

Koska minä pääsin niin vähillä vammoilla, sovimme isoveljeni kanssa sellaisen tarinan vanhemmille, että olin satuttanut jalkani puupinolta tiputtuani ja kaverin Hondan ajoi metsään se itse. Päätin kertoa vanhemmille totuuden siitä, kuka sen moottoripyörän selässä oikeasti oli ollut, joskus myöhemmin tulevaisuudessa.

Siis joskus sen jälkeen, kun kertoisin aiemman palaneen talomme oikean syttymissyyn. Sytytin sen vahinkossa tupakkaleikeissäni kolmivuotiaana.

Näitä nuoruuden kokeilujuttuja nyt vaan meni jonoon odottamaan.

Se Hondan omistaja osti myöhemmin uuden samanlaisen moottoripyörän eikä antanut minun enää kokeilla sitä. Ja isoveljeni, jolla on nykyään  Harrikka, ei myöskään ole edellenkään antanut minun kokeilla ainuttakaan moottoripyöräänsä, edes pihalla, vaikka olen yli 50 ja luvannut että ajan rauhallisesti.

Kyllä mies leimataan kaahariksi turhan helposti, jos kerran nuoruudessa hölmöilee.

No, hankin myöhemmin ajokortin, mutta tuon kokemuksen jälkeen ei ole enää ollut tarvetta näyttää kenellekkään mitään liikenteessä.

ja turhaan minä silloin heinäkuisena lauantainakaan näytin, kun isoveljeni ja Hondan omistaja eivät olleetkaan katsomassa kurvista tuloani.

No, syyttäköön itseään. Jäipähän näkemättä komea ilmalento.