Uskonto on jotain aivan uskomatonta

Minua on aina ihmetyttänyt uskovaisissa ihmisissä muutama ristiriitainen piirre.

Esimerkiksi naapurini, joka uskoo, että hän pääsee aikanaan Taivaaseen, voi epäillä ihan vakavissaan, että hän ei selviä nykyisestä työstään edes eläkkeelle asti.

Tai helluntailainen, joka mukisematta maksaa joka palkastaan kymmenyksen seurakunnalleen, kiroaa mielessään, jos bensalitra onkin noussut kahdella sentillä, kun pitäisi ajaa 500 km päähän Herättäjäjuhlille Kalajoelle.

Ja minkälaisen raivarin Suomessa asuva muslimi saakaan, jos hänen kompanssinsa on rikki ja tuleekin rukoiltua Mekan sijasta Malmön suuntaan. Eikö rukous menekään perille kun suorasuuntauksella? Vai vielä pahempaa, menikö se perille, mutta Ruotsin sensuurin kautta?

Nämä ovat perimmäisiä kysymyksiä, joiden äärellä on syytä välillä pohtia erästä hyvin vakavaa asiaa. Asiaa, josta on vaiettu kautta koko uskontojen historian.

Tähän vaikenemiseen on sanattomalla sopimuksella sitoutuneet kaikki uskonnot. Tämä vakava asia on saanut uskonnot, jotka eivät voi sietää toisiaan, olemaan yhtä mieltä edes tässä yhdessä asiassa.

Paljastan sen asian teille tässä ja nyt.

Heikkohermoiset voivat lopettaa lukemisen tähän.

Maestro, rumpujen pärinää........okei, nyt se tulee:

Miksi uskonnot eivät hyväksy huumoria itsestään?

Moni uskovainen, joka nauraa arkipäivän vitseille vedet silmissä, muuttuu hetkessä vakavaksi ja kireäksi kun viulunkieli, jos vähääkään huumori liippaa omaa uskontoa. Siinä voi sen jälkeen olla sellaisen huumorin esittäjä pian itse vedet silmissä.

Eikä ne vedet tule sieltä naurun takia.

Mikä omaan uskontoon kohdistuvassa huumorissa on niin vaarallista ja pahaa, että uskonihminen muuttuu hauskan jutun kuultuaan itse erittäin ikäväksi persoonaksi?

Toiset jopa alkavat etsimään vaistomaisesti kättä pitempää ojentaakseen humoristia ihan omakätisesti. Ne aremmat sitten keräävät uskonveljiään enemmän yhteen ja haluavat kurittaa humoristia oikein porukalla.

Vaikka paljon järkevämpi suhtautumistapa olisi kertoa se hauska vitsi koko porukalle.

Okei, myönnetään, ettei Raamatun tai Koraanin sivuilla paljon vitsejä viljellä, mutta ei viljellä poliisikoulun oppikirjoissakaan, ja silti heistä saa, ja tehdäänkin paljon hyvää huumoria. Itseasiassa poliisit kertovat itse parhaimmat poliisivitsit.

Miksi nauru on uskonnoille niin vaarallista?

Rikkooko uskonnon asettaminen samalle viivalle maallisten asioiden kanssa jotenkin sen vakavaksi tarkoitetun sanoman suojapintaa?

Paljastaisiko tämä samalle viivalle laitto uskonnoista jotain sellaista, että Kuninkaalla ei olisikaan vaatteita?

Vai  mikä pahinta, tarkoittaako tämä sitä, että Taivaassa ei saakaan kertoa vitsejä?

Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.

Mutta sen minä tiedän, että nauru ei välttämättä pidennä ikää, jos sitä yrittää hakea uskonihmisten seurasta.