Meitä saa syyllistää

Psykiatria -nimisen tieteenalan keksimisen jälkeen ihmisen ei ole
välttämättä tarvinnut tuntea syyllisyyttä. Kun kokaiinin mieltä
ylentävää vaikutusta kehunut itävaltalainen Sigmund Freud kehitti
1800-luvun lopussa psykoterapia-menetelmänsä, voidaan sanoa, että
kusessa ollaan sen jälkeen oltu.

Psykiatrian saadessa virallisen aseman ympäri maapallon, alettiinkin
syitä siirtää pahantekijästä hänen kokemiin traumoihin tai muihin
seikkoihin. Tästä tulikin asiakkaiden keskuudessa niin suosittua, että
tapa levisi hyvin pian myös tavallisten kansalaisten joukkoon, ja
ihmiset alkoivat etsimään syyllisiä pahoille teoilleen yhtä luontevasti
kun käänsivät kylkeään nukkuessa.

Myös oikeuslaitokset ympäri maapalloa innostuivat asiasta, ja
yleisenä käytäntönä onkin, että syylliseksi epäillyt lähetetään vakiona
psykiatrin luo mielentilatutkimukseen ennen varsinaisen oikeudenkäynnin
pitämistä.

Ja ne pahat ihmiset, jotka ovat kerinneet jo kuolla, niidenkään ei
tarvitse tuntea syyllisyyttä, sillä kaiken anteeksiantava psykiatria
puhdistaa heidät jälkikäteen kun sadevesi kattorännit.

Okei, luvataan ettei enää yhtään vertausta.

Otetaanpa esimerkkinä vaikkapa Adolf Hitler, mies joka monien
mielestä oli syypää II maailmansodan alkamiseen. Psykiatrien mukaan
Adolf ei ollut syyllinen omaan käyttäytymiseensä, vaan syypää koko
touhuun oli Wienin kuvataideakatemia, joka ei ymmärtänyt päästää nuorta
innokasta taidemaalaria opiskelemaan arkkitehtiosastolleen. Ei ihme
että Adolf purki pahaa oloaan sitten muiden maiden rakennusten
tuhoamisiin. Ja taisipa siinä  mennä muutama asukaskin niistä
rakennuksista.

Mutta se historiasta.

Siirrytään tarkastelemaan tämän päivän esimerkein, mitä pahaa
psykiatria onkaan saanut aikaan meissä ihmisissä vaikka täällä Suomessa.

Lapset ovat aina suloinen kohde, he ovat niin viattomia ja
rakastettavia. Eivät tietenkään kaikki. Kun pikku Petteri 6 v. on
lyönyt vahinkoittamistarkoituksessa naapurin kissaa isänsä
rautavasaralla, niin vika ei ole pikku Petterin, vaan naapurin, joka on
päästänyt kissansa vapaaksi toisen piha-alueelle.

Kun viisilapsisen yksinhuoltajaäidin vanhimmainen, kulmakunnan kovis
ja stiletistään ylpeä Jore, 16 v.  jää kiinni läheisen Alepan
ryöstöstä, niin vika ei ole Joren, vaan onnettoman kasvuympäristön.

Kun mies puukottaa humalassa perheriidan päätteeksi hengiltä
vaimonsa, niin vika ei ole miehen, vaan nalkuttavan vaimon ja
sorbuspullon.

Kun vaimo puukottaa humalassa perheriidan päätteeksi hengiltä
miehensä, niin vika ei ole vaimon, vaan uhkaavasti käyttäytyneen
aviomiehen. Sorbuspulloa ei tarvitse mainita.

Kun maahanmuuttaja perää suvun kunniaa sukulaistapolla, niin vika ei ole maahanmuuttajan, vaan kulttuurieron.

Kun asianajaja varastaa kuolinpesästä miljoona euroa, niin vika ei ole asianajajan, vaan tilaisuuden, joka tekee varkaan.

Kun tehtaanomistaja antaa potkut koko henkilökunnalleen ja siirtää
tuotantonsa halvempiin maihin, niin vika ei ole tehtaanjohtajan, vaan
globaalin markkinatalouden.

Kun toimittaja, jonka nimeä en viitsi mainita, suututtaa
kolumnillaan puoli Suomea, niin vika ei ole toimittajan, vaan ihmisten
medialukutaidon.

Kun konduktööri irroittaa vaunujensa jarrut tarkistamatta ensin,
onko ne kiinni itse veturissa, niin vika ei ole konduktöörin, vaan VR:n
ohjeistuksen.

Olisihan näitä esimerkkejä, mutta pointtini tuli kait selväksi.
Meitä saa ja pitääkin syyllistää, sanoivat psykiatrit mitä tahansa.

Onhan se kohtuutonta, että yksi mies, se Jopet-showssa oleva, joutuu
kantamaan kaikkien syyt niskoissaan. Häntä lainaten, jos jollekin tuli
paha omatunto tätä blogia lukiessa, niin:

"Se on miun syy"